Harrastin pienempänä kuoroa. Tai oikeastaan en niin kovin pienenäkään, tarkoitan tällä lähinnä sitä, että aloitin sen joskus viitisen vuotta sitten, ja pidän silloista itseäni melko "pienenä". Jatkoin harrastusta (välillä vähemmän aktiivisesti...) vielä viime elokuuhun asti, mutta sitten lopetin. Tajusin vaan, että tämä riitti. Kuorossa ei ollut enää viime aikoina hauskaa, oikeastaan ei koskaan ollut, mutta silti jatkoin vain siellä käymistä monta vuotta. Kenties halusin todistaa itselleni jotain, ehkä etten luovuta vaikka ei olekaan mukavaa. En keksi kovin montaa kivaa asiaa kuorosta enää viimeisen vuoden, puolentoista ajalta. Silti jatkoin hampaat irvessä viime heinäkuuhun asti, jolloin tajusin jotain. Elokuussa olin kypsytellyt päätöstäni lopettamispisteeseen. Vaikka tämä ehkä saattaa vaikuttaa siltä, että minun olisi pitänyt lopettaa jo aikaisemmin, silti osaa katua yhtään sitä, etten lopettanut aikaisemmin. Jotenkin se oli vain sen aika.

En ole katunut lähtemistä, mutta totuus on, että se harrastus, ikäväkin, tuo ihmisen elämään vaihtelua ja vie hetkeksi pois arjesta. Siispä elämässäni on nyt pieni puute, harrastuksen nimittäin. En tiedä mitä tässä keksisi, energiaa ei oikein olisi lähteä mitään kovin tosissaan tekemään, kuoroharkoissakin meni oikeastaan aina koko se ilta. Ehkäpä siis vain keskityn käymään lenkillä, samalla saan raitista ilmaakin.